Tekijä: SAMK Matkailu

Maailman matkailupäivän kunniaksi ensimmäisen vuoden matkailun opiskelijat muistelivat tarinoita ja kokemuksia matkoiltaan.

Italian aurinko lämmittää erilailla kuin Suomen aurinko. Se on jotenkin miellyttävämpi ja selvästi kuumempikin. Varjossakin paahtaa reilusti yli 30 astetta lämmintä.

Loikoilimme perheeni kanssa asuntoautomme vieressä ja ihmettelimme leirintäalueen menoa. Naapurissa oleva vanhempi saksalaispariskunta lukee aikakausilehtiä ja ottaa rennosti matkailuautonsa lisävarjon alla. Kuumuus on näille veteraanikaravaanareille tuttua. Tien toisella puolella porukka nuoria juhlistaa lauluin ja tanssein – hulluja kun noin paahteessa pystyvät temmeltää, miettii isä. Ruskeat tukat hulmuten nuoret naiset keinuvat rytmikkään musiikin tahtiin, ja miehet naureskelevat juotavat käsissään. Muuten tähän aikaan päivästä on melko hiljaista.

Olen noin 10-vuotias. Minua ei aikakausilehdet, bingot tai makoilu kiinnosta. Mieleni on jo kauan tehnyt mennä rannalle, mutta kukaan ei lähde kanssani. Äkästyn ja kiertelen vaunumme ympärystää tutkiskellen maasta löytyviä keppejä ja käpyjä, ne kun ovat tuttuja ihan koti-Suomestakin. Katson ylös männyn juurelta ja aurinko paistaa kivasti havujen välistä, hetkeksi tulee ikävä kotia.

Mäntyjen takaa silmiini osuu kikkarapäisin, suklaasilmäisin poika, jonka olen ikinä elämässäni nähnyt. Hän on noin minun ikäiseni. Hän on seurannut toimintaani ja pian hän saapuukin luokseni. Hänen ihonsa ja silmänsä ovat paljon tummempi kuin minun ja hänen hiuksensa paljon kiharaisemmat kuin minun. En ollutkaan pitkiin aikoihin nähnyt ketään oman ikäistäni, enkä varsinkaan poikaa.

Poika sanoo minulle jotakin omalla kielellään, mutta en tietenkään ymmärrä. Vastauksenani hänelle pudistan päätäni ja hymyilen vaivalloisesti. Hän lähestyy vieressäni olevaa mäntyä ja tutkii sitä. Hän osoittaa sormellaan kaarnaa ja kutsuu minua katsomaan. Puuta tarkemmin tutkiessani huomaan, että kaarnan juovissa piilee aivan pieniä valkoisia kotiloita. Ei näitä takuulla Suomesta löytynyt. Poika nappaa kotilon sormiensa väliin ja antaa sen minulle. Se on tyhjä, valkoinen, melkein läpikuultava, pikkuruinen kotilon kuori. Kovemmalla tiirailulla männystä löytyykin useampi kotilo ja pian meillä onkin jo kirjava keko tyhjiä kuoria.

Vietimme koko päivän yhdessä, leikimme ja keräilimme mäntyetanoita. Kävimme jopa rannalla keräilemässä simpukoita ja ties mitä pikkuroskia. Illan tullessa menimme omiin vaunuihimme ja luultavasti kerroimme toisistamme vanhemmillemme. Aamulla, kun heräsin, poika oli kuitenkin jo lähtenyt eikä hänen perheensä matkailuautoa näkynyt enää paikallaan. En tiedä, oliko poika yrittänyt sanoa lähtemisestään, mutta en kuitenkaan olisi ymmärtänytkään häntä, vaikka olisin halunnutkin.

Tähän päivään asti muistan aina sen pojan, joka kulki kanssani sen päivän keräten kotiloita.

Teksti ja kuva: Emmi Eteläperä, Matkailun tutkinto-ohjelman ensimmäisen vuoden opiskelija

Olen kotoisin perheestä, jossa matkailua ja erilaisia kulttuurikokeumuksia on aina arvostettu. Pienestä pitäen olen saanut olla mukana perheen matkojen suunnittelussa. Heti matkalta kotiin tullessa mietimme jo seuraavaa kohdetta ja melkeinpä koko lapsuuden ajan aina oli matka suunniteltuna johonkin ajankohtaan. Rakastuin jo lapsena ympärivuotiseen lämpöön ja avoimiin iloisiin ihmisiin. Täysi-ikäisyyteen mennessä olin kiertänyt runsaasti Euroopan maita ja koronan vallatessa tuntui tyhjältä olla kokoajan Suomessa.

Vaikka kotimaan matkailu mahdollistaa melkein mitä vaan mitä ulkomaan matkailukin, olen aina tiennyt että haluan asettua johonkin muualle kuin Suomeen. Mahdollisuudet ovat avoinna mihin tahansa. Haluan läpi elämän kokea erilaisia kulttuurikokemuksia ja nähdä paikkoja ja nähtävyyksiä, jotka Suomessa tuntuvat mahdottomuuksilta.

Lempimatkojani ovat olleet ne, joissa emme ole suunnitellut tekemisiä valmiiksi vaan olemme vasta kohteessa alkaneet miettimään mitä kannattaa tehdä ja mihin kannattaa mennä. Haluan elää joustavasti, ja Suomessa tällainen elämäntapa ei ole niin yleistä.

Näen kuitenkin mahdollisuutena, varsinkin aluksi valmistumisen jälkeen, työskennellä matkailualalla Suomessa. Varsinkin hotelleissa työskentely on aina kiinnostanut minua ja se on Suomessa yhtä mahdollista kuin ulkomailla.

Toivon matkailualan opintojen antavan minulle hyvät eväät asiakaspalveluhenkisyyteen sekä valmistavan minut kaikenlaisiin mahdollisiin töihin, mitä matkailuala voi tulevaisuudessa tarjota minulle – niin Suomessa kuin kauempanakin.

Teksti ja kuva: Suvi Savola, Matkailun tutkinto-ohjelman ensimmäisen vuoden opiskelija

Maailman matkailupäivän kunniaksi ensimmäisen vuoden matkailun opiskelijat muistelivat tarinoita ja kokemuksia matkoiltaan.

Matkustaminen ei ole pelkkä harrastus, vaan se on myös intohimo, johon liittyy monia erilaisia tuntemuksia. Se tunne, kun varaat lennot ja hotellin sinulle täysin tuntemattomasta kohteesta. Menee 10 minuuttia ja olet monta sataa euroa köyhempi. Otitko edes selvää, millaiseen kohteeseen varasit juuri matkasi? Olet nähnyt vain hienoja matkakuvia sosiaalisessa mediassa ja mielessäsi pyörii tasan yksi asia: Tänne minun on päästävä!

Menee viikko, menee toinen. Sormet syyhyten etsit tietoa aikaisemmin varaamastasi kohteesta. Mitä tulee ottaa mukaan, mitä tulee ottaa huomioon, onko paikka turvallinen, onko hotellille pitkä matka… Mielessäsi pyörii monia kysymyksiä ja ajatuksia. Parempi, että visioit jo matkasi etukäteen välttääksesi sudenkuopat ja vastoinkäymiset. Tai sitten menet vaan fiiliksen mukaan, koska tykkäät elää reunalla.

Sitten koittaa se päivä, kun sinun on aika suunnata kohti lentokenttää. Voisin väittää, että jokainen matkalle lähtevä ihminen hermoilee lähtöä. Onko avaimet mukana? Onko passi mukana? Onko tarpeeksi vaatteita? En kai vaan jättänyt hellaa päälle? Tulihan ovi varmasti lukkoon?

Menet turvatarkastuksen läpi. Hälytysportit piippaa kohdallasi ja sinut siirretään sivuun tarkempaa tarkastusta varten. Mielesi käy taas ylikierroksilla ja mietit, löytyykö housun taskustasi luoteja tai puukkoa. Et edes omista puukkoa, saatika luoteja, mutta silti mietit, olisiko naisten vessassa joku päässyt sujauttamaan housuihisi jotakin sinne kuulumatonta. Syyksi selviää kuitenkin kaulakorusi. Huokaiset helpotuksesta ja pyyhit tuskan hien otsaltasi.

Istahdat lentokoneeseen ja hetken päästä kuuluu kaiuttimista hento lentoemännän ääni: ”Hyvät matkustajat. Tervetuloa lennolle Prahaan…” Huokaiset syvään ja otat rennon asennon tuolissasi. Olet hypännyt oikeaan lentokoneeseen. Pian lentokone nousee ilmaan ja alkaa kahvitarjoilu. Tunti lentoa mennyt, katselet ikkunasta heiluvaa lentokoneen siipeä. Vieressäsi kuorsaa keski-ikäinen mies kuola poskella, pää nojaten sinuun päin. Jossakin toisessa päässä lentokonetta lapsi itkee korvasärkyä. Vielä tunti pitäisi kestää.

Kone saapuu määränpäähän. Istut edelleen koneessa silmät kirkkaina ihastellen näkymääsi. Hienoa Prahan lentokenttää. Keräät käsimatkatavarasi ja poistut koneesta terminaaliin.

Etsit pääsyäsi ulos ja suorinta tietä linja-autoasemalle. Hyppäät bussiin, jolla matkaat metroasemalle. Pääset metroon, joka on yhtä täynnä ihmisiä kuin Senaatintori joulumarkkinoiden aikana. Yrität pitää itsesi pystyssä käyttämällä olemattomia vatsalihaksiasi, mutta kuten olettaa saattaa, horjahdat ensimmäisellä nykäisyllä viereistäsi miestä päin ja kätesi koskettaa hänen reittään. Hieno alku tälle matkalle. Yhtäkkiä viiden minuutin matka tuntuu kestävän viisi tuntia. Pääset ulos metrosta. Enää olisi viimeinen suora ennen kuin saavut hotellille. Helpoiten olisit päässyt taksilla, mutta päätit oman turvallisuutesi vuoksi mennä julkisilla.

Tunnin vaeltelun ja säätämisen jälkeen päädyt vihdoin ja viimein hotellille. Loppulomasi aikana käyt kaikki etsimäsi nähtävyydet ja syöt paikallista ruokaa, käyt shoppailemassa ja tapaat ehkä uusia tuttavuuksia. Kaiken kaikkiaan lomasi oli onnistunut, lukuun ottamatta ensimmäisen päivän metroepisodia tai sitä, että poltit vahingossa tupakalla vastaantulevan miehen takkiin reiän tai sitä, että hyppäsit väärään bussiin matkallasi keskustaan ja kuski hääti sinut ulos bussista päätepysäkillä keskelle ei mitään. Mutta niin kuin Pikku G:kin aikanaan sanoi, virheist oppii ja kokemust karttuu.

Luitte juuri tarinan omasta matkastani, joka on 100% tosi. Voisi luulla, että tämä matka olisi ollut ensimmäinen matkani, mutta se ei ollut. Olen 26-vuotias ja nähnyt monta maata ja kaupunkia. Jokaisesta kohteesta löytyy vastaavanlaisia tarinoita, joita muistelen huumorilla ja lämmöllä. On se matkustelu hieno harrastus!

Teksti: Sirja Nuolioja, Matkailun tutkinto-ohjelman ensimmäisen vuoden opiskelija
Kuvat: Pixabay

Maailman matkailupäivän kunniaksi ensimmäisen vuoden matkailun opiskelijat muistelivat tarinoita ja kokemuksia matkoiltaan.

Olen matkustanut melko paljon nuoreen ikääni nähden. Perheeni ei ole mitenkään ylivarakas eikä rahaa ole käytetty ulkomaanmatkoihin enemmän kuin laki sallii, vaan matkailukokemukseni perustuu enemmän Pohjoismaihin ja pariin lukiomatkaan.

Lukioaikoina kerkesin käydä Islannissa, Italiassa, naapurimaassa Virossa sekä toisen naapurimaan Ruotsin pienemmällä Gotlannin saarella. Kaikki nämä matkat liittyivät johonkin hankkeeseen tai projektiin, johon lukiomme koulutus painottui yrittäjyyden lisäksi.

Islanti oli maana elämyksellinen, ristiriitainen ja melko karu. Muistan astuneeni Reykjavikin lentokentältä Islannin karuun maailmaan ja ottaneeni reippaasti raikasta ilmaa sieraimiini pitkän matkustamisen jälkeen. Se oli erittäin huono idea! Sieraimissa leijui mädäntyneen kananmunan haju, joka sai minut melkein oksentamaan. Kaduin sitä hetkeä enemmän kuin voitte vain kuvitella. Enhän kuitenkaan voinut olla koko islannin matkaa hengittämättä, joten maan ilmastoon oli totuttava.

Hajuun tottui melko nopeasti. Sitä ei huomannut enää hetken jälkeen – varsinkaan, kun bussikuskimme oli saanut vaimoltaan islantilaista herkkua hákarlia, hain lihaa, joka on valmistettu hain omassa nesteessä. Saimme maistaa myös hapatettuja pässinkiveksiä, joita islannissa kutsutaan nimellä hrútspungar. Rehtorimme ei uskonut, että nämä maistiaiset eivät olleet opiskelijoiden mieleen, vaan väitti herkkujen olevan ylitsepääsemättömän hyviä. Itse maistaessaan hän kuitenkin juoksi meidän opiskelijoiden sekaan ja oksensi nämä islantilaiset ”herkut” tienposkeen. Sen jälkeen koko bussi haisi mädältä lihalta, joka mielestäni oli pahempi kuin mädäntynyt kananmuna.

Italia kohdemaana oli kaunis ja tarjosi matkailijalle monta erilaista elämystä. Itse majoituin lukioni ystäväkoulun opiskelijan luona, jolloin sain ehkä hieman enemmän irti italialaisesta elämäntavasta kuin tavallinen turisti, joka ei saa mahdollisuutta yöpyä paikallisen luona. Muisto Italiasta, joka on jäänyt parhaiten mieleeni, oli kaikki uudet ystävät, joita sain tämän matkan aikana. Ikävöin isäntäperheen tekemiä keksejä, peli-iltoja opiskelijakavereiden kanssa sekä aivan ihania italialaisia ystäviäni, joiden kanssa sai tapella kuuluuko ananas pitsaan vai ei.

Sehän ei sinne kuulu, mutta itse suomalaisena täytyi puolustaa ananasta pitsassa. Lopulta kuitenkin siirryin italialaisten puolelle, jolloin sain heidän kunnioituksensa. Vaatimattomana suomalaisena tuntui melko mukavalta kuulla ylistystä siitä, että olin valinnut heidän puolensa tässä ultimaattisessa sodassa nimeltään ananas pitsassa.

Italia on tähän mennessä lempikohteeni. Olen käynyt myös Kanariansaarilla ja Thaimaassa, jotka ovat erittäin lämpimiä maita ja kulttuureiltaan erittäin erilaisia Suomeen verrattuna. Silti Italia on vienyt sydämeni kaikista maista, joissa olen vieraillut. Italia on maana tapahtumarikas ja ihmiset ovat aivan älyttömän ihania sekä ystävällisiä.

Kannustan siis teitä valitsemaan aina mahdollisuuden lähteä, jos se vain annetaan. Oli maa mikä tahansa, lähtekää. Koskaan ei voi tietää, minkälainen kokemus sinua odottaa!

Teksti ja kuvat: Lila Tammisara, Matkailun tutkinto-ohjelman ensimmäisen vuoden opiskelija

Maailman matkailupäivän kunniaksi ensimmäisen vuoden matkailun opiskelijat muistelivat tarinoita ja kokemuksia matkoiltaan.

Vuonna 2013 matkustin siskoni ja isovanhempieni kanssa Ranskaan. Ideana oli ajaa kaksi viikkoa vuokratulla autolla Ranskan rannikkoa pitkin, mutta reissu tyssäsi hetkellisesti luonnonkatastrofin takia kylään nimeltä Bagnères-de-Luchon.

Kohteessa majoitumme La Villa -nimisessä hotellissa, jossa olimme ainoat asiakkaat. Hotellissa oli vain kaksi henkilökunnan jäsentä, joista toinen omisti hotellin, ja toinen oli harjoittelija. Illalla hotelliin saapuessamme satoi vettä, ja sade jatkui koko yön. Aamulla heräsimme kovaan hälytysääneen, joka ei loppunut. Nousimme ylös, ja katsoimme ikkunasta ulos. Ikkunasta avautui näkymä, jossa kaikki oli vedenpeitossa. Sade oli onneksi loppunut, mutta hotellin vieressä oleva joki oli tulvinut yli, ja aiheuttanut kylään tuhoisan tulvan. Harjoittelija tuli nopeasti kertomaan tilanteen, mutta ongelmaksi koitui se, että hän puhui vain ranskaa, ja me puhuimme vain englantia. Sanakirjan ja google-kääntäjän avulla saimme selville, että harjoittelijan isä oli palomies, ja matkalla auttamaan meitä.         

Muutaman tunnin kuluttua palomiehet pääsivät kahlaamaan hotellille, ja aloittivat meidän evakuointimme. Menimme hotellin ala-aulaan, jossa lattialankut olivat nousseet ylös veden paineen voimasta. Vesi oli noussut hotellin kellarikerrokseen, ja vedenpinta yletti jo melkein aulaan. Ulkona huomasimme myös, että vuokra-automme oli puoleenväliin asti vedenalla. Saimme onneksi autosta kaikki tärkeimmät tavarat mukaan. Pappani joutui kahlaamaan vedessä itse, mutta minä, siskoni ja mummini pääsimme palomiesten reppuselässä kahlaamaan veden läpi, koska veden virtaus oli niin kova. Kuivalle maalle päästessä meitä odotti joukko paikallisia ihmisiä kameroiden kanssa, sekä paloautot, joilla meidät kuljetettiin uuteen hotelliin.

Uudessa hotellissa meidät otettiin hyvin vastaan, ja pääsimme vaihtamaan kuivat vaatteet päälle. Tarkoituksena oli päästä mahdollisimman nopeasti isompaan kaupunkiin, mutta kaikki juna- ja autoliikenne oli pysäytetty tulvan takia. Majoituimme uudessa hotellissa muutaman yön, kunnes pääsimme matkustamaan junalla Toulouseen.

Loppureissun suunnitelmat menivät hieman uusiksi, mutta saimme onneksi uuden vuokra-auton ja pystyimme jatkamaan matkaamme normaalisti. Matka on nykypäivänä loistava muisto, vaikka edelleenkin kova sade aiheuttaa pientä ahdistusta.

Teksti: Anna Vesa, Matkailun tutkinto-ohjelman ensimmäisen vuoden opiskelija
Kuva: Pixabay